Presidentti Urho Kaleva Kekkonen kirjoitti paljon kirjeitä, joita on kerätty Kirjeitä Myllystäni–sarjan osiin. Tämän sarjan ensimmäisessä osassa on kirjeitä vuosilta 1956 – 1967. Luettuani kirjaa muutaman sivun törmäsin presidentti J.K. Paasikivelle kirjoitettuun syntymäpäiväonnittelukirjeeseen, joka herätti useita kysymyksiä.
”Hyvä veli.
Tänään syntymäpäivänäsi pyydän esittää Sinulle omasta ja vaimoni puolesta sydämellisimmät onnentoivotukseni. Niihin liitän lämpimät kiitokseni niistä monista, unohtumattomista vuosista, joiden aikana minulla on ollut onni työskennellä Sinun kanssasi ja johdollasi, ja toivon hartaasti, että minulla olisi jatkuvasti tilaisuus saada arvokkaita neuvojasi. Voin sanoa näiden rikassisältöisien vuoisen jälkeen, että olen oppinut Sinulta käytännöllisesti katsoen kaiken sen, minkä tiedän ulkopolitiikasta. Ilman sitä luotettavaa ohjausta, jonka olen Sinulta saanut, en tuntisi olevani vähäisessäkään määrin kykenevä nykyiseen tehtävääni, jossa ulkopolitiikka muodostaa ratkaisevasti tärkeimmän osan, niinkuin ulkopolitiikka maamme politiikassa yleensä on ylivoimaisesti merkityksellisintä.
Kiitollisuus ja kunnioitus, jota Suomen kansa tuntee elämäntyötäsi kohtaan, on aito ja vilpitön.
Puolisoni ja minä lähetämme kunnioittavat terveisemme Rouva Paasikivelle, jonka tiedämme vaikeinakin aikoina rohekasti ja uskollisesti seisoneen rinnallasi puolustamassa Sinun kannaottojasi ja Suomen kansan parasta.
Vastaanota, Hyvä Ystävä, sydämelliset terveiseni.”
Tämä kirje sai miettimään nykyisten presidenttien opettajia ja heidän saamia opetuksia, sekä Presidentti Kekkosen mainitseman kansan kunnioituksen muutosta presidentti–instituutiota kohtaan.
Johtuuko muutos näissä asioissa presidenteistä vai kansasta?
Kiitos
Hämis
vapaakulkija 