Kettuilua!

Tavoista poiketen tällä kertaa julkaistaan Pirkanmaan kirjoituskilpailuun osallistunut kirjoitus nimeltä:

Kettuilua!

Heräsin maan tärinään. Katosta päälleni putoili multakokkareita. Ne iskivät kehooni kipeästi. Koko maailma tärisi niin, että katsetta oli vaikea tarkentaa. Tärinä voimistui ja metelin pystyi melkein maistamaan ilmassa. Nousin ylös. Venyttelyyn ei jäänyt aikaa. Oli päästävä pois. Maata putosi päälleni kiihtyvällä tahdilla. Maa kaikui meteliä joka suunnasta. Lähdin käytävää pitkin kohti maanpintaa ja huomasin, että viime yönä tekemäni lumityöt olivat olleet turhia. Käytävä oli täyttynyt lumesta, joka näytti elävän maan tärinän mukana. Lumi tanssi tärisevää käytävää alas minua vastaan. Jouduin taistelemaan elävää lunta vastaan kaikilla voimillani, että sain näkyviin pienen pilkahduksen valoa. Suunnistin kohti valoa.

Valo alkoi valaista lumitöitäni. Katsoessani alas kotikolooni näin vain elävän lumen täyttämää pimeyttä. Pelottavia järistyksiä olin elänyt ennenkin. Jo pienenä leikkiessäni äitini valvonnan alla muistan maan tärisseen, mutta koskaan se ei ollut näin vahvaa ja pelottavaa. Edellisillä kerroilla olin jatkanut touhujani tai kyennyt jopa nukahtamaan uudestaan. Tällä kertaa vaistoni sanoi, että on päästävä maan pinnalle. Tärinä oli tällä kertaa vihainen ja herätti pakokauhua.

Vaistoni huusi minulle: On päästävä pois. On juostava karkuun.

Päästyäni ulkoilmaan näin hirviön jollaista en ollut ennen nähnyt. Painajaisen aikaan saama meteli vihloi korvia. Sen olemus, meteli ja tuhovoimaiset liikkeet saivat aikaan pelkoa. Se oli kuitenkin kaukana ja vaikutti kömpelöltä, joten jäin tarkkailemaan hirviön tekemisiä. Iso voikukan värinen hirviö heilutti ainutta tassuaan. Tassulla otus tarttui puurunkoon melkein maanpinnasta. Hetken kuului vinkunan ja raahauksen sekoitukseksi kuvailtava ääni. Puu nousi hieman ilmaan vain kaatuakseen vaakatasoon. Täystuhon käsi loihti uuden äänen ja alkoi syömään puuta pois.

Sen ruokailutapa oli omituinen. Se katkoi oksat puusta hirvittävän metelin kanssa. Oksat hirviö pudotti maahan lojumaan. Välillä siitä kuului sama vinkuraahaus, kuin aikaisemmin ja puunrunkosta irtosi iso pala. Puunrungon pala putosi tömähtäen maahan. Mitä järkeä on syödä syömättä ajattelin kun katsoin hirviön ruokailua. Otus liikkui järjestelmällisesti metsän läpi ja söi hetkessä suuren aukean keskelle metsää. Mitään järkeä painajaisen syömistavoissa en keksinyt vaikka kuinka mietin koko iltapäivän. Otus hiljeni ja oksensi ihmisen.

Ihmisiä tulee pelätä! Sen kertoi jo äitini, joka oli erityisen viisas olento. Äitini oli oppinut kaiken äidiltään ja hänen äitinsä äidiltään. Kokonaisien sukupolvien viisaus yhdessä äidissä. Olisipa hän nyt täällä niin voisi kysyä häneltä tästä hirviöstä. Äiti tietäisi mikä se on ja miksi se tekee tuhojaan metsässä. Miksi sen sisällä ollut ihminen oli edelleenkin kunnossa? Kysymyksiä nousi mieleen enemmän, kuin jaksoin ratkaista. Äiti! Missä olet?

Ihminen ryhtyi hoitamaan hirviötä. Oliko täystuho alistanut ihmisen palvelijakseen? Ihminen, jonka äiti oli kertonut olevan niin villi, ettei sille pärjännyt edes metsän kuningas karhu. Jätti jota kaikki muut metsänelävät väistivät kunnioituksesta. Sekään ei pärjännyt ihmiselle ja hänen paukkuville oksilleen. Tämä maailman kuninkaaksi itsensä korottanut ihminen hoiti hirviötä, joka syö metsää. Tämä ajatus sai minut kaipaamaan äitiä entistä enemmän. Ei selittämään näkemääni vaan näkemään saman minkä näin. Ihminen oli alistettu. Voittaja oli kohdannut voittajansa, vahva vahvempansa, viimeinkin.

Muistan kuinka äitini vei minut ja sisarukseni katsomaan ihmistä ensimmäisen kerran. Äitin mielestä oli syytä tuntea ihmisen haju. Vaaranhaju. Siksi hän vei koko sisarrusparven erääseen kuusimetsään useiden lepohetkien kävelymatkan päässä kotikolostamme. Siellä oli otuksia, jotka käyttivät jotain kimmeltävää tappaakseen puita. Ensin nämä otukset, joita äiti kutsui ihmisiksi, hakkasivat puuntyvestä isoja paloja oksaan kiinnitetyllä möykyllä, jonka nimi oli kirves. Saatuaan mielestään lyötyä puuta riittävästi he ottivat pitkän kiiltävän ja omituista soittoa ympärilleen levittävän esineen. Sahan. Sahalla he alkoivat hinkkaamaan edestakaisin puunrungon toiselta puolelta. He hinkkasivat kauniisti soivan sahan puun läpi kohti koloa, jonka olivat hakanneet ja lopulta he työnsivät puun kumoon. Maa tärähti ja ihmiset näyttivät tyytyväisiltä, jopa iloisilta. Ihmiset ottivat kirveensä ja hakkasivat irti kaikki puuntassut, jota äiti kutsui oksiksi.

Ihmiset keräsivät irrottamansa oksat kasaan ja katkoivat puunrungon paloihin, jotka nostettiin omituiseen esineeseen, joka oli äitini mukaan reki. Reen edessä oli isoin eläin, jonka olin eläissäni nähnyt. Eläin oli rauhallinen ja vaikutti, jopa onnelliselta tuhistessaan kiinnitettynä reen eteen. Tämä siitä huolimatta, että äiti sanoi ihmisen olevan yleisvaarallinen otus kaikille eläimille ja syytä kiertää kaukaa.

Äitini kertoi että eläin on hevonen ja ihminen oli alistanut sen orjakseen. Orjakseen? Se kuulosti pahalta. Äiti selitti, että hevonen teki ihmiselle liian raskaat työt ja sai palkkioksi ruokaa sekä pesäkolon. Selitys ei lievittänyt pelkoani orjuudesta. Ajattelin joutuvani pyydystämään hiiriä ja myyriä tuolle ihmiselle, jotta saisin itse syödä. Ajatus kylmäsi ja halusin lähteä pois ennen kuin ihminen keksii orjuuttaa meidätkin.

Äitini muistutti miksi olimme tulleet. Hän teroitti, ettei ihmistä tule lähestyä missään tapauksessa, vaikka ihminen tarjoaisi mitä herkulta tuoksuvaa. Hänen mielestä olimme nyt ymmärtäneet miltä ihminen näytti ja miten ne käyttäytyivät metsässä. Äiti neuvoi haistelemaan ilmaa ja painamaan hajun visusti muistiin, jotta sen voisi tunnistaa jatkossa. Hänen nenänsä näytti eri ilmasuuntiin ja sisarusparven kuonot seurasivat äidin esimerkkiä.

Tämä karhunjätöksen ja sudenkusen tapainen haju lähtee ihmisestä. Se ei ole aina samanlainen. Miksi näin on, en osaa sanoa, mutta tuosta hajusta löytyy monta kerrosta, joista kaikista alin on tärkein. Se ei muutu koskaan, vaikka hajun päälle tuleekin vivahteita, joita ei kukaan osaa selittää. Muistakaa se! Muistakaa ne kaikki! Äiti kertoi ilmeettömänä.

Tämä taas on hevosen haju. Sekin varoittaa ihmisestä. Usein jo ennen, kuin haistat itse ihmisen. Silloin on parasta mennä piiloon tai juosta henkensä edestä, varoitti äiti.

Hirviö metsässäni herätti minut muisteloista. Se oli nielaissut ihmisen ja heräsi eloon. Meteli tuntui ja kuulosti, jopa maistui vahvemmalta pienen tauon jälkeen. Katselin hetken hirviön mellastusta metsässäni. Se söi metsääni tasaisella vauhdilla ja jätti jälkeensä kuolleita pilkottuja puita. Teki mieli hyökätä hirviön kimppuun, mutta äitini ei ollut kertonut missä tälläisen hirviön heikkokohta oli. Heikkoja paikkoja oli jokaisessa metsän elävässä, jopa ihmisessä. Äiti oli näitä heikkoja paikkoja meille opettanut. Näistä äidin neuvoista oli ollut korvaamaton apu elämässäni tähän asti, mutta nyt olin neuvoton. Voisin vain katsella, kun hirviö hävittää metsäni. Pelkoni oli jo muuttumassa vihaksi.

Tuon puun juurissa minulla oli kesäkolo. Siitä ei varmaan ollut enää koloksi, edes yhdeksi yöksi. Olihan nykyinenkin jo sortumapisteessä, vaikka hirviö oli vielä kaukana siitä. Kesäkoloa suojannut puu oli kumossa. Hirviö mylläsi koloni ympäristöä tunnistamattomaksi. Siinä oli ollut niin maukkaita mustikoita aina syksyllä. Aurinko pääsi paistamaan puun juurelle iltapäivällä ja mustikoiden täyttämän vatsan kanssa siinä oli ollut miellyttävää maata. Siinä maatessani haaveilin vaimosta. Yhtä viisaasta, kuin äitini. Kuvittelin makaavani viisaan vaimoni kanssa auringossa katsomassa, kun jälkikasvu telmisi. Ajatus sai minut jo tuolloin liikuttumaan, mutta nyt seuratessani unelmieni katoavan hirvion kitaan tunsin vihani sulavan aikaisempia liikuttumisia syvemmäksi.

Vihani muuttui suruksi.

Äitini kertoi aikoinaan että suru on normaalia ja sitä ei saa padota sisään. Se pitää ulvoa ulos. Huutaa ulos, jotta se katoaisi saloille ja löytäisi uuden kiusattavan. Hän kertoi joutuneensa karkottamaan suruaan joka vuosi, kun ajaa pentunsa pois kotikolostaan. Tästä äiti kertoi selviävänsä aikaa myöten jo rutiinilla, eikä se vaatinut kovinkaan suurta tai pitkää ulvomista. Kerran häntä oli kuitenkin kohdannut niin suuri suru, että sen pois lähettäminen oli kestänyt melkein vuoden.

Tuolloin hän oli pentujensa kanssa kotikolossa odottamassa pentujen isää tuomaan ruokaa. Isää ei kuitenkaan kuulunut ja lopulta äidin oli lähdettävä pesästä etsimään ruokaa. Maito oli loppumaisillaan ja pennut nälkäisiä. Sokeat pennut jäivät pesään yksin ilman suojaa ja äiti peitti pesäkolon suun huolella, jottei pennut ja lämpö karkaisi. Tällä metsästysretkellä äiti ei vielä löytänyt puolisoaan, mutta seuraavana päivänä tuttu haju tarttui hänen nenäänsä ja johdatti kuolleen puolison luokse. Puoliso oli joutunut ansaan, jonka oli virittänyt ihminen. Silloin äiti oli huutanut tuskaansa pois pitkään.

Suru kotini tuhoutumisesta kasvoi rinnassani pidättelemättömäksi. Nostin kuononi ylös ja huusin tuskaa ulos. Huutoni vaikutti hirviön metelin keskellä mitättömältä. Siitäkin huolimatta että suru tuntui olevan aivan liian suuri mahtuakseen kurkustani ulos. Karkotin surua niin voimakkaasti, kuin kykenin, mutta se ei poistunut läheltäni. Suru jäi kaikumaan korvissani aivan, kuin se olisi pyörinyt ympärilläni peläten hirviön meteliä tai itse hirviötä. Suru kietoi minut sisäänsä katsellessani hirviötä tuhoamassa kesäkoloani. Pentujen koulutusnyppyllällä oli jäljellä vain epämääräinen kasa oksia ja kanto. Lumen peittämä Äiti maa oli myllätty mustaksi mössöksi, joka oli tukkinut kesäpesän suun. Mustikanvarvuilla sekoittunut maa oli valunut koloon ja täyttänyt sen melkein kokonaan.

Surun karkoittamiseni kaikui vielä ilmassa. Hirviö rauhoittui uudellen ja sylkäisi ihmisen ulos kidastaan. Ihminen näytti hellivän hirviötä hetken ja lähti kävelemään pois. Ajattelin, että hiljaisuuden turvin saan vihdoin lähetettyä suruni pois. Aloitin uuden surunkarkoituksen ja se helpotti. Onnistuneen surunkarkoituksen lumoissa en huomannut, että ihminen oli pysähtynyt kuuntelemaan. Se etsi katseellaan surun lähdettä. Ihminen huomasi minut ja lähti kävelemään kohti.

Huomasin ihmisen lähestymisen vasta muutaman puun päästä ja suruni muuttui hetkessä jälleen vihaksi. Halusin kostaa tuolle ihmiselle, sen mitä hirviö oli tehnyt. Se vaikutti kuitenkin harmittomalta ja äänteli rauhallisesti. Se kumartui ja ojensi tassuaan minua kohti. Sen ääntely muuttui entistä hennommaksi. Tämä muistutti äidin hellittelyä sisaruksilleni ja minulle pentuina. Halusin silti purra tätä ihmistä.

Tarkemmin ajateltuani aloin sääliä tuota orjuutettua ihmispoloa. Hirviön renki ja orja. Tuo otus pitäisi pelastaa orjuudesta, vaikka hänen isänsä olivatkin orjuuttaneet eläimiä. Olivathan ihmiset sentään antaneet eläimelle työstä palkaksi ruokaa ja pesäkolon. Mutta miten pelastaa iso ihminen, joka näyttää palaavan vapaaehtoisesti tuhoisan hirviön vatsaan?

Ihminen lähestyi ja pakenin sopivan matkan päähän tarkkailemaan tätä. Se vaikutti kovin vaarattomalta, vaikka äiti oli muuta väittänyt. Sen liikkeet olivat kömpelöitä ja hitaita. Tuosta ei koituisi suurta vaaraa, kun sillä ei ollut paukkuoksaakaan. Katselin otusta yhtä uteliaana, kuin se minua. Tunsin hyvän väreilyn ilmassa, vaikka siihen olikin sekoittunut hirviön olemusta. Tämä otus ei tuntunut osalta hirviötä. Ihminen oli vain sen palvelija ja huomattavasti hellämielisempi, kuin itse hirviö. Tuumin, että tuolle elävälle ei riittäisi ketunkolo. Sille joutuisi kaivamaan jo karhunkolon. Muuten tuota ei saisi piiloon hirviöltä ja se pakottaisi hänet taas sisäänsä jatkamaan metsän tuhoamista.

Ihminen äänteli rauhallisesti ja vaikutti ystävälliseltä. Minä en kuitenkaan uskaltautunut sen lähelle. Tyydyin tuijottamaan kauempaa ja mietin miten hänet saisi vakuutettua, että hirviön palveleminen ei ole pakollista, tarpeen tai hyödyllistä. Minun haaveista kertominen tuskin saisi ihmistä tajuamaan minkälaisen tuhon hirviö on saanut aikaan. Miettiköhän tuo itse koskaan palvelemansa hirviön aiheuttamaa tuhoa ja sen tuomaa tuskaa? Vai oliko ihmisellä yleensä kykyä tuntea tuskaa? Näitä mietteitä otuksen katseleminen aiheutti.

Olen nähnyt, kuinka ihmiset keräävät syksyllä marjoja, kuten karhutkin. Sillä erotuksella, että ne eivät syö niitä heti vaan ottavat ne mukaansa lähtiessään. Tämä lienee heille ominaista, koska kantavat puutkin metsästä pois. Kuitenkin he pitävät marjoista karhun lailla, joten ehkä marjoista saisi syyn jolla ihmisen saisi ymmärtämään hirviön tekemät tuhot. Tai sienet, ehkä niiden arvo olisi riittävä. Näitäkin olen nähnyt heidän keräävän.

Pelkkä metsän kauneus ja puhdas ilma eivät taida riittää heille syyksi vapauttaa itsensä hirviöstä, koska ihmisiä näkee harvoin kävelemässä muuten vaan metsässä. Sieniä ja marjoja keräämässä näitä näkee usein. Ajoittain heitä kulkee paukkukepit käsissään metsässä. Nämä ihmiset olivat erityisen vaarallisia. Heitä oli syytä pelätä ja välttää. Sienestäjälle ja marjastajalle saattoi joskus näyttäytyäkin, mutta paukkukeppi on kuolemaksi.

Ihmiset näyttävät olevan kovin vakavia. Heitä ei näe rapsuttamassa selkäänsä varvikkoon tai juoksentelemassa hetken mielijohteesta sinne tänne. Kerrassaan omituinen ja vakavamielinen otus. Lisäksi tämä kaiken valtias alistuu haisevalle ja metelöivälle hirviölle, joka tuhoaa metsää.

Ihminen kyllästyi tuijotukseeni ja kääntyi äännellen omituisesti. Mölinä oli selvästi minulle tarkoitettu, vaikka en siitä mitään ymmärtänytkään. Hän käveli jälkiään pitkin pois taakseen katsomatta ja katosi. Jäin tuijottamaan hirviötä, joka näytti varsin vaarattomalta. Sen korvia raastavan metelin tauottua ja metsää tuhoavan tassun laskettua hirviö oli melkein kaunis. Mahtavan kokoinen ja iloisen värinen, vaikka tuosta väristä ei olisi metsässä, kuin haittaa. Senverran silmiinpistävä se oli. Toisaalta noin ison ja vahvan hirviön ei tarvitse suuria piilotella. Kuka uhkaisi tai edes uhmaisi puita kokonaisena syövää painajaista. En ainakaan minä. Ei edes hovivahti susi. Jopa kuningas karhu olisi voimaton tuon otuksen edessä.

Hirviön olemus rauhoittui mitä pidempään se oli paikallaan. Siitä katosi elämä. Sen lämpökuva haihtui. Se kuoli silmieni edessä. Miten se oli mahdollista? Mikä hirviön tappoi? Oliko se sittenkin riippuvainen ihmisestä? Hirviö selvästi nukkui tai oikeammin vaipui horrokseen heti oksennettuaan ihmisen. Tätä miettiessä ilta alkoi hämärtää ja päätin lähteä tutkimaan hirviötä lähemmin. Sen lämpökuva katosi pimenevään iltaan samalla, kun hiivin lähemmäksi. Hirviö ei näyttänyt huomaavan lähestymistäni ja uskaltauduin haistelemaan sitä. Sen haju oli kuvottava. Katoava palaneen vivahde sai minut voimaan pahoin. Haju kuitenkin hävisi lämpökuvan viilentymisen mukana. Olin jo varma, että hirviö on joko unessa tai horroksessa. Kenties jopa kuollut.

Tutkin hirviötä jo melko vapautuneena. Se vaikutti olevan hyvin vahva nahkainen. Uskallauduin raapaisemaan sen nahkaa ja sain aikaan korvia vihlovan äänen. Pelästyin ja säntäsin turvallisen matkan päähän odottamaan metelin nousemista. Se kuitenkin pysyi paikallaan horroksessaan, eikä näyttänyt välittävän äänestä tai kosketuksesta.

Palasin tutkimaan hirviötä. Siitä löytyi vain muutama paikka jossa nahka oli pehmeää. Raavin näitä kohtia valmiina lähtemään karkuun. Se ei reagoinut raapimiseeni mitenkään. Päätin puraista sitä. Se maistui kammottavalta. Sen nahka antoi kuitenkin selvästi periksi ja innostuin. Ehkä painajaisen saisi sittenkin tapettua! Pesäkoloni ja metsä pelastuisivat. Metsään palaisi rauha. Jopa ihminen saattaisi vapautua sortajansa orjuudesta.

Purin ja raavin kaikkia löytämiäni heikkoja kohtia hirviössä. Samalla painoin mieleeni missä nämä kohdat olivat, jotta voisin näyttää ne pennuilleni. Hirviön nahka heikkeni useiden puremien jälkeen ja antoi lopulta periksi. Sen veri maistui vielä pahemmalle, kuin sen nahka. Jätin veren vuotamaan siirtyen seuraavaan heikkoon paikkaan.

Jatkoin koko yön hirviön kurittamista, vaikka minua väsytti ja nälkä hiipi pimeydestä kimppuuni. Aamu ei ollut vielä valjennut, kun ihminen saapui paikalle kannettavalla valolla askeleitaan valaisten. Pakenin pimeyden turvin pesäkololle. Jäin tarkkailemaan miten koko yön kestänyt työni oli vaikuttanut ihmisen orjuuttaneeseen täystuhoon. Ihminen kiipesi hirviön sisään. Pettymyksekseni painajainen heräsi eloon hirveällä metelillä heti, kun ihminen oli asettunut läpinäkyvään vatsaan istumaan. Sen silmät syttyivät ja metsä hohti valossa ilman aurinkoa. Täystuho liikahti ja alkoi syömään puuta.

Ensimmäistä puuta syödessään hirviön verta lensi läpinäkyvän vatsan päälle ja peitti ihmisen näkyvistä. Painajainen pysähtyi kuin taikaiskusta. Ihminen tuli selvästi vihaisena ulos sen vatsasta. Ihminen hyppi ja ääntelehti todella vihaisena kiertäessään alistajaansa ympäri. Ihminen otti taskustaan jonkun esineen ja ääntelehti siihen erittäin vihaisen tuntuisena. Viha vahvisti ihmisen lämpökuvaa. Vihan aallot saattoi aistia jopa ilmassa.

Hetken käteensä puhuttuaan ihminen rauhoittui ja istui hirviön päälle. Ihmisen viha oli selvästi muuttunut. Se muistutti surua. Minä en käsittänyt miksi ihminen suri verta valuvaa hirviötä. Hän istui karkoittamatta suruaan, jonka kasvun näki selvästi lämpökuvasta. Päätin auttaa ihmisorjaa ja nostin kaulani kohti taivasta. Vedin syvään henkeä ja näytin ihmiselle miten surua karkoitetaan. Surunkarkoitukseni ei jäänyt hiljaisessa metsässä ihmiseltä huomaamatta. Hänen katseensa kohtasi omani ja tunsin sääliä tuota hirviötä surevan ihmispolon puolesta.

Ihminen katsoi ja kuunteli kaksi tai kolme malliesimerkkiä ja yllätyksekseni liittyi surunkarkoitukseeni. Sen ääni kuulosti matkivan surunkarkoitustani mallikkaasti. Tulin siitä niin iloiseksi, että riittävän tunteen saaminen surunpoistamiseen muodostui vaikeaksi. Ihmisen äänestä kuului sama reaktio. Poistimme surua sen kanssa vuorotellen kunnes suru katosi kokonaan. Jatkoimme vuoroääntelyämme kunnes se muuttui ilon haukahteluksi. Tätäkin otus matki äärettömän taitavasti. Metsä raikui kunnes rauhan rikkoi lähestyvä meteli.

Paikalle saapui useita ihmisiä ja autoja. He ääntelivät toisilleen kiivaasti. Välillä joku päästi ilmeisen hauskan äännähdyksen, koska kaikki selvästi iloitsivat siitä. He teutaroivat hirviön ympärillä melkein koko aamupäivän.

Jossain välissä ihmiset keräsivät oksia kasaan ja sytyttivät tulen. He paistoivat tulella jotain joka tuoksui taivaalliselta. Tutuksi tullut ihminen käveli metsäni reunaan ja äänteli minua kohti. Kädessään hänellä oli tuota taivaalliselta tuoksuvaa jotain. Ihmiset söivät tuota jotain, joten sen oli oltava syötävää. Tuttu ihminen katseli metsään ja äänteli. Hän iski höyryävän ruokapaketin maahan tikun nokkaan ja lähti palaamaan kohti hirviötä. Jouduin taistelemaan itseäni ja äidin varoituksia vastaa kaikilla voimillani. Samalla seurasin kun tuttu ihminen käveli hirviötä kohti välillä taakseen vilkuillen.

Hirviön luona tulen ääressä tuttu ihminen äänteli muille ja osoitteli metsäni suuntaan. Tarkkailin hetken. Totesin tilanteen olevan vaaraton ja nälkä voitti äidin varoitukset. Päätin juosta sieppaamaan hiljalleen jäähtyvän ruokapaketin tikun nokasta. Heti, kun aloin juosta kohti ruokapakettia alkoi tulen ääressä voimistuva ääntely. Pysähdyin arvioimaan tilannetta uudestaan. Huuto katkesi käskevältä kuulostavaan voimakkaaseen äännähdykseen ja metsä hiljeni. Jatkoin matkaa kohti kepin nokassa olevaa ruokaa. Sieppasin ruokapaketin hiljaisuuden vallitessa. Tunsin, että minua seurattiin useilla katseilla ja kuulin hiljaisen ääntelyn, kun käänsin selkäni ihmisille.

Juoksin mielestäni riittävän matkan päähän ja aloin syödä ruokapakettia. Se oli maukasta. Sisältä se oli oudon kuumaa. Paljon kuumempi, kuin myyrä tai hiiri, mutta lumi jäähdytti siitä hetkessä syötävää.

Koko syömiseni ajan tarkkailin ihmisjoukkoa, joka seurasi ruokailuani iloisesti äännehdellen ja osoitellen tassuillaan metsäni suuntaan. Sain syötyä herkullisen ruokapaketin kokonaan ja istahdin katsomaan ihmisjoukkoa, joka riemuitsi hirviön vierellä. He yrittivät selvästi kertoa minulle tai toisilleen jotain. He vaikuttivat iloisilta. Miten noin hyvää ruokaa syövät ihmiset antoivat hirviön orjuuttaa itsensä? Hirviön voimat olivat selvästi niin mahtavat, että jopa purtuna se sai ihmisorjiensa määrän nousemaan. Tämä oli huolestuttava asia, koska eihän moista hirviötä vastaan voinut tehdä mitään. Tätä sotaa ei voinut voittaa. Ei ollut mahdollista pelastaa edes ihmispoloja, jotka hirviö oli orjuuttanut.

Nousin ylös. Heilutin hännälläni ihmisorjille jäähyväiset. Lähdin hiljalleen surua karkoittaen etsimään uutta metsää, johon voisin rakentaa kotikolon, kesäkolon ja pentujen koulutusleirin.

Ihmiset takani iloitsivat ja matkivat surunkarkoittamistani. He nauroivat ja ulvoivat vuorotellen ja päällekäin kunnes he jäivät kuulomatkan päähän. Olin lopullisen vakuuttunut, ettei ihmistä voi pelastaa orjuudestaan, koska he nauroivat ja poistivat surua saman aikaisesti. Ei tuollaista lajia voi vapauttaa hirviön orjuudesta.

Pitäköön hirviö ihmiset ja metsäni.
Minä etsin uuden metsän!

Kiitos
Hämis

Yksi vastaus artikkeliiin “Kettuilua!

Kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s